Mieleni on haikea viime päivien surullisten tapahtumien johdosta. Menetimme monta ystävää, uljasta soturia, ja taistomme on silti vasta alkamassa.

Tällaisina hetkinä media esittää kysymyksen: mikä meni vikaan, missä otimme harha-askeleen? Ja totuus on se, että esitimme totuuden. Ja on suuremman luokan totuus, ettei totuutta totutut tottumukset totuutena totea. Toisin toisenlaisten laita on: jo lupaus paremmasta huomenesta sai kylmän oikeistopuhurin puhaltamaan, Kappelskär, länsilounas. Ja merisään erikoistiedote jalankulkijoille: varokaa jäänmurtajia.

Kuka enää muistaa niitä uljaita aikoja, kun saatoimme rauhassa kävellä Suomenlahden valkeaa jäätä ilman että meidän tarvitsi pelätä kapitalismin harmaata keulaa, joka hitaasti mutta varmasti murskaisi meidän lonkkamme vasten vastamurrettua jäätä.

Kyllähän muistamme jo hakaniemen profeettojemme viime vaalien alla kaikelle kansalle esittämän näyn: työntekijöitä arvottiin lottopalloilla pihalle potkittaviksi kuin Pyhän Yrjön lohikäärmeen suuhun ikään. Tämän jälkeen yrityksen isonenäiset ja kyhmyluiset kapitalistisiat arpoivat toki itselleen optiokorotukset.

Ja kuinka julman ivaavasti tuo profetia on toteutunutkaan: ei riitä, että osallistumme jokaviikoiseen venäläiseen rulettiin työpaikkamme edestä, meitä vielä lisäksi viihdyttää yrityksen palkkaama Aulis Gerlander-kopio, joiden tuominen virosta kumiveneillä on järjestäytyneelle rikollisuudelle tuottoisa ja yhä vain kasvava bisnes.

Mutta me emme taivu, vaan nousemme vielä uljaina kuin feenikslintuparvi sorron sysiruskeasta yöstä. Minä lupaan teille, siskot ja veljet, sekä uuden huomenen lapset, että tulen puolustamaan kunniaanne ja loukkaamattomuuttanne viimeiseen saakka. Ellei sitten ala tehdä mieli pekonia, tai Sir Elwoodin Hiljaisia väriä. (Sitä basistia, siis. Melko söötti. Ja sen nimi on Puppe. Sekin kovin.)